Essee on kirjoitettu keväällä 2020. Kiitän kommenteista Outi Korpilähdettä, Ánne-Sire Länsmania ja Veli-Pekka Lehtolaa. Vastuu lopputuloksesta on kirjoittajan.
Paleoantropologi ja arkeologi Lydia Pyne on julkaissut feikkeihin paneutuneen kiintoisan kirjan Genuine Fakes. How Phony Things Teach Us About Real Stuff (2019, Bloomsbury Sigma), joka käsittelee ajatusta "aidoista feikeistä". Kirja kertoo erikoisten feikkien tarinoita ja kysyy, voiko objekti olla yhtä aikaa aito ja feikki. Pynen määrittelemänä aito feikki on erityisen hieno taikka erikoisuuttaan kiinnostava feikki, joka on ansainnut arvostuksensa esimerkiksi käytännöllisillä ja aineellisilla ominaisuuksillaan. Tästä seuraa, että aitous ja feikkiys eivät ole kovinkaan selvästi toistensa vastakohtia.
Kirjassa käsiteltäväksi on valittu niin yleisiä kuin harvinaisiakin, mutta mahdollisimman mutkikkaita tapauksia. Valintaa on jouduttu tekemään, koska kriteerit täyttäviä tapauksia on kaikkialla. Kertomisen tapa on journalistinen. Aitouden filosofointi on pääosassa kuin vaivihkaa — se johdattelee kerrontaa ja jäsentää kuvattujen tapausten hyvin yksityiskohtaista esittelyä.
Pynen mielenkiinto ei kohdistu niinkään jäljittelyyn kuin autenttisuuteen, mikä on hieman harmillista. Teoksen lähtökohtana on, että autenttisuuskäsitykset vaikuttavat taiteen ohella myös historian ajattelemiseen. Autenttisuus liitetään kysymyksiin, mikä on todellista ja oikeaa (real) ja mitä tapahtuu todella.
Autenttisuus vaikuttaa siihen, miten aineellista kulttuuria ja sen esittämistä hahmotetaan. Todellisuuden ja aitouden välinen pulma on tuttu esimerkiksi museoissa, missä "tasapainoillaan autenttisuuden, kustannusten ja hallinnoimisen välillä". Esimerkiksi aidon sinivalaan esillepano museotiloissa aiheuttaa käytännön ongelmia. Kuten yleensäkin, autenttisuuteen liittyy kulttuurillista ja taloudellista arvoa, mutta Pynen pointti on, että joskus arvoa annetaan myös niin sanotuille feikeille, kuten sinivalaiden luurankojen jäljitelmille. Pyne vastustaa ajattelutapaa, että jäljennös ei ansaitse koskaan mitään arvoa. Eikä hän ole yksin, sillä historiassa toisia puuluurankoja on arvostettu enemmän kuin toisia.
Aitojen feikkien ohella monessa kirjan luvussa nousevat merkittävään sivuosaan ihmiset, jotka tekevät feikkejä tai työskentelevät feikkien parissa. He tutkivat feikkejä huipputekniikan avulla, järjestelevät feikkikokoelmia, arvioivat esineiden ikää ja tekevät monenlaisia simulaatioita, replikoita ja reproduktioita.
JURIDIIKKA JA ETIIKKA
Abstrakteista oikeuksista, tekijyydestä ja omistamisesta käyty rajanveto rikastuttaa ainakin asianajajia, mistä syystä taidemaailmassa jotkut merkittävät taiteilijat, autentikaatiolautakunnat ja perikunnat ovat kyllästyneet autenttisuuskiistojen loputtomuuteen ja luopuneet kopioitsijoiden jahtaamasta. Kiintoisa tieto on sekin, että osa tutkijoista ja tutkimusinstituutioista kieltäytyy tutkimasta arvostettuja esineitä, jos he arvelevat niiden paljastuvan arvottomiksi. Aitouden yhteiskunnallinen asema näyttää rakentuvan muun muassa tällaisista valinnoista.
Vaikka aitoa arvostetaan nykypäivänä jäljitelmiä enemmän niin taloudellisesti kuin lain edessäkin, feikeistä puhutaan nykyään julkisuudessa monipuolisesti, ei suinkaan aina halveksuen. Kiinnostus, myöskään akateeminen kiinnostus feikkeihin ja väärennöksiin ei ole uusi ilmiö. Pyne ei käsittele käsitehistoriaa, mutta aikaisemmin on puhuttu muun muassa "autenttisista kopioista" (Schwartz 1996) ja "väärentämisen taiteesta" (ks. esimerkiksi arkeologi J. Ménant vuonna 1887 tai historioitsija Otto Kurzin teos Fakes vuodelta 1948). Väärentämisen taiteeseen ja ansioituneeseen taitoon kuuluu esimerkiksi asiantunteva tieto siitä, minkä kohteen väärennös tulee menemään parhaiten läpi. Jäljentämiseen ja väärentämiseen liittyvä rikollisuus kiehtoo muutenkin ihmisiä. Lukuisia ovat ne televisiosarjat ja elokuvat, joissa kuvataan taitavaa rikollista.
Aidon, autenttisen ja originaalin ideat kehitettiin romantiikan aikana, minkä jälkeen niitä on manipuloitu eri keinoin. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta.
Etiikalle olisi voinut antaa teoksessa omaan makuuni enemmänkin ohjelma-aikaa. Pyne käsittelee eettisinä esimerkiksi kysymyksiä, mikä tekee arkeologisen kohteen kopiosta hyvän, voiko vaikkapa luolan replika olla todella autenttinen ja milloin kopioinnissa on moraalinen ulottuvuus ja milloin ei. Jos esimerkiksi pelkkä yleisön läsnäolo rapistaa muinaista kohdetta, on monen mielestä eettinen vaihtoehto rakentaa yleisöä varten replika.
Arkeologit ovat puhuneet myös historian disneymaistamisesta ja kysyneet, miksi historiallisista kohteista pitää ylipäänsä tehdä jäljennöksiä. Toki kaikki myöntävät, että kopion asettaminen originaalin paikalle vaikkapa tutkimusten ajaksi on ainakin joskus vain käytännöllistä.
Eettisyyden pohdinta ei siis tarkoita moralisointia (nämähän usein virheellisesti samastetaan toisiinsa) vaan Pynellä se merkitsee huomioita muun muassa feikkien ja erilaisten rekonstruktioiden (haitta)vaikutuksista, sosiaalisesta hyväksynnästä ja arvostuksen syistä, juurista ja perusteista. Toisinaan kotimaisissa keskusteluissa jo pelkän etiikkaan viittaamisen näkee yhdistettävän suoraan jopa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Kun Pyne puhuu kopioiden hyväksyttävyydestä tai vaikkapa siitä, kuinka maun ethos on kulttuurinen, hän ei puhu rikollisuudesta vaan paljon laajemmasta kulttuurisesta maun eettisten puolten olemassaolosta ja puntaroinnista. Esimerkiksi yhden makuaineen arvottaminen hyväksi ja toisen pahaksi sillä perusteella, että toinen ajatellaan luonnolliseksi ja toinen keinotekoiseksi, on eettistä, ei oikeudellista arvottamista.
Kuten juridiikka, myös etiikka on kulttuurillista, kulttuurin tuotetta. Jäljennöksien kohtelu vaikuttaa aina myös aitojen asemaan. Näiden välinen suhde on siis aina pienessä muutoksessa. Esimerkiksi luolamaalausten runsas väärentäminen on johtanut siihen, että nykyään kaikkiin luolalöytöihin suhtaudutaan aiempaa epäilevämmin.
Pyne on kiinnostunut yleisen mielipiteen vaikutuksista feikkien aitouteen. Hän antaa paljon huomiota muutoksille, jotka vaikuttavat suhtautumiseen, tavoitteenaan osoittaa, että aitous sinänsä on muuttuvaa. Tästä tulee mieleen Hillel Schwartzin tunnettu The Culture of the Copy (1996), johon Pyne ei viittaa. Schwartz puhuu jäljentämisen kulttuurista, joka elää ja muuttuu asenteineen ja johon muun muassa aina uusilla keksinöillä ja kopiointitekniikoilla on ollut valtava vaikutus.
Genuine Fakes osoittaa, että nykyajattelussa aitous liittyy yhä alkuperään ja syntypaikkaan. Se liittyy myös löytöpaikkaan ja löytämisen asianmukaiseen dokumentointiin. Avoin tiedonsaanti ymmärretään osaksi etiikkaa. Kun esineen tarinaa ei tunneta, jää aina tilaa epäilylle, onko esine salakuljetettu, ryöstetty tai väärennetty. Tästä syystä monet asiantuntijat kieltäytyvät tutkimasta ja autentikoimasta esineitä, joiden alkuperää ei tiedetä.
AITOUS JA VALTA
Luin teoksen tietysti etsien tarttumapintaa omaan kiinnostuksen kohteeseeni, aitouden määrittelyn ja sorron väliseen yhteyteen. Vallan (esimerkiksi erilaisten kolonialismien) luoma ikkuna aitouteen on erityinen, eikä siitä selviydy yleisillä totuuksilla ja liian yksinkertaistavilla hokemilla (kuten fiktio on fiktiota, aito on aitoa tai luonnolliselta tuntuva on aitoa). Alkuperäiskansoilla ja vähemmistöillä on ollut representaation vääristymien ja stereotypioiden kanssa tunnetusti erilaisia pulmia kuin valtakulttuureilla. Valtakulttuurin mielikuva aidosta on joskus päässyt aidon tilalle aidon asemaan. Aitousajattelu on ulottunut myös ihmisiin. Veli-Pekka Lehtola (1999, 15) on kutsunut sitä ironisesti "aitouden idylliksi", joka voi murtua, kun tutustuu todellisiin ihmisiin. Alkuperäisyys on liitetty myös alkukantaisuuteen, mitä esimerkiksi taidekaupan originaalien maailmassa ei tehdä.
Pynen teoksessa kolonialistisen kulttuurivaihdon hahmottamisen kannalta suorimmin hyödyllinen lienee luku mesoamerikkalaisiin kulttuureihin liittyvistä väärennöksistä, joita tehtiin runsaasti varsinkin 1800-luvulla. Tähän saakka on löytynyt satakunta väärennettyä mayojen koodeksia eli käsin kirjoitettua, sidottua kirjaa. Espanjalaisten hävitykseltä säilyneitä mayojen vanhoja tekstejä on tuhansia, mutta aitoja koodekseja tietyltä ajalta on vain muutama. Wikipedia-artikkeli esittelee kolme erikseen ja yhden ikään kuin omassa ryhmässään, vaikka tekstissä kerrotaan kaikkien neljän olevan nykyään aidoiksi todettuja. Pyne valistaa, miksi yhtä näistä aidoista koodekseista on epäilty kymmenien vuosien ajan feikiksi. Se selittää myös Wikipedia-artikkelin erittelyn, joka viestittää yhä epäaitoutta ja epäilyä, vaikka koodeksi on jo todettu yhtä aidoksi kuin muutkin.
"Grolier-koodeksia" (Grolier Codex, vuodesta 2018 virallisesti Códice Maya de México; tieto nimenmuutoksesta ei ole ennättänyt Pynen kirjaan) pidettiin ensin yli 40 vuoden ajan feikkinä, mutta nyt sitä pidetään 1200–1300 -luvuilta peräisin olevana, kaikkein vanhimpana aitona käsikirjoituksena. Kuten sanottu, autentikaatiosta huolimatta epäilyksen varjo ei ole kokonaan hälvennyt. Sitkeä epäily selittyy Pynen mukaan sillä, että koodeksin löytäjää ei tunneta ja löytötapahtuma on jäänyt dokumentoimatta.
Kiinnostavasti silläkin on ollut Pynen mukaan vaikutusta aitona pitämiseen, että aikanaan suuri yleisö ei pitänyt Códice Maya de Méxicon omistajan henkilöstä vaan halusi ajatella kaikki tämän löydökset ja kokoelman esineet feikeiksi. Joidenkin mielestä taas koodeksissa itsessäänkin on esineenä — aitoudesta huolimatta — epäeettisyyttä, koska käsikirjoitus saattaa hyvinkin olla salakuljetettu tai ryöstetty. Sen koko tarinaahan ei tunneta.
Yleinen kiinnostus kadonneiksi ajateltujen yhteiskuntien taiteeseen, artefakteihin ja antiikkiin ja niiden kauppaan kasvoi huimasti 1800-luvulla. Ennen kolonisaatiota vallinneiden kulttuurimuotojen jäljittely oli tuolloin suosittua Euroopassa, mikä puolestaan oli laajan mielenkiinnon kohteena 1900-luvulla. Meni kuitenkin pitkään, ennen kuin monet eurooppalaisiin museokokoelmiin jo sisällytetyt Etelä-Amerikasta tuodut esineet todettiin feikeiksi. Kulttuurisen ylemmyydentunteen seurauksena karkeitakin väärennöksiä pidettiin helposti aitoina. Varsinkin modernistisen oloisten feikkien kerrotaan miellyttäneen keräilijöitä niin, että juuri niitä haluttiin pitää aitoina.
Atsteekkien espanjalaisille sotilaille ja konkistadoreille tekemät artefaktit, "matkamuistot", mainitaan Pynen teoksessa ikään kuin ne olisivat olleet feikkejä siksi, että ne tehtiin konkistadoreja, ei omaa väkeä varten. Koska ne kuitenkin olivat atsteekkien tekemiä, niidenkin laajempi pohdinta olisi sopinut erinomaisen hyvin Pynen kirjan agendaan. Ensinnäkin eivätkö kaikki matkamuistot ole jonkin verran aitoja siinä mielessä, että ne ovat ihka-aitoja matkamuistoja? Toisekseen eurooppalaisia kansoja varten tehdyt artefaktit kertovat jotain myös tekijästään ja tekijöiden muodostamasta, tulijoita koskevasta mielikuvasta. Osa matkaan otetuista kyllä oli suoria väärennöksiä, joita myytiin muuna kuin ne olivat.
Lähempänä nyky-Suomea Jarkko Saarinen (1999, 89) on muotoillut, että "paikalliskulttuurien ja -identiteettien muutos tuottaa jatkuvasti samalla sekä aitoutta että epäaitoutta". Esimerkiksi jotkut Kauko-Idässä valmistetut saamelaiskulttuuria jäljittelevät tuotteet "pyrkivät antamaan viitteen — tietyssä mielessä lupauksen — aitoudesta", jota saamelaiskulttuurin kiinnostavuuden kasvattaminen ei riitä oikeuttamaan kestävän matkailun näkökulmasta. Saarinen näkee paikalliskulttuurin ottavan vaikutteita muualta omaksuessaan vaikkapa matkamuiston muodon ja tuottaessaan aitoja matkamuistoja muualla tehtyjen vaihtoehdoksi ns. matkailukulttuurissa. (Saarinen 1999, 87–88.)
Pynen teoksen perusteella näyttää siltä, että tekemällä uudenlaisia esineitä konkistadoreille ennakoitiin vieraiden tapoja. Milloin eivät tuhonneet kulttuuriesineitä, varsinkin uskonnollisiksi ajateltuja artefakteja, vieraat haalivat eksotiikkaa mukaansa.
MUITA ESIMERKKEJÄ
Aitouden määrittelyn kannalta harvinaisia tapauksia esitellään kirjassa suorastaan herkutellen. Esimerkiksi 1700-luvulla eli väärentäjä, joka kiinni jäätyään oli väärentänyt vain lisää, mutta eri tavalla. Hän oli alkanut tehdä uusia väärennöksiä ja väittänyt niitä vanhoiksi — eli hän väärensi omia väärennöksiään! Niiden kysyntä ja arvostus oli nimittäin kasvanut hänen paljastumisensa jälkeen. Rahapulassa mies oli jatkanut toimintaansa ja myynyt uusia tuotoksiaan omina originaaleina väärennöksinään. Väärentäjä oli saanut myydyksi näin satoja artefakteja.
Selitys on siinä, että hänen töitään arvostettiin, koska hän antoi yleisölle mitä yleisö janosi. Tässä tapauksessa yleisö janosi lisää Shakespearea, ja väärentäjä William Henry Ireland antoi sille sitä. Irelandin muka Shakespearena kirjoittamia tuotoksia liikkuu yhä nykypäivänäkin huutokaupoissa. Shakespeare-väärennöksistä aidot irelandit ovat kaikkein keräillyimpiä ja arvostetuimpia! Pynen mielestä nekin ovat todellisia ja oikeita, vaikka eivät olekaan aitoja. Ne ovat siis aitoja feikkejä.
Otetaan toiseksi esimerkiksi Andy Warhol. Taiteilija on kuollut, mutta teoksia on saattanut tulla ainakin jonkun mielestä lisää. Monille tuntematon taiteilija nimeltään Paul Stephenson on tehnyt uusia printtejä ostamillaan Warholin vanhoilla välineillä, "aidon Warholin hengessä" ja asiantuntijoiden avustuksella. Stephenson on ollut avoin valmistusprosessista eikä ole yrittänyt huijata ketään, minkä vuoksi hänen ottamiaan printtejä ei ole pidetty väärennöksinä.
Stevensonin printtisarja on nimeltään After Warhol. Warhol itse käytti apulaisia teostensa tekemisessä ja antoi muiden jopa signeerata teoksiaan puolestaan. Stephensonin tekemien warholeiden korottamista aidoiksi on vastustettu muun muassa siksi, että niistä puuttuu "se jokin" Warholille tyypillinen jippo, jonka tämä lisäsi teoksiinsa viimeistelyvaiheessa. On puhuttu myös "pakotetusta yhteistyöstä" — edesmenneeltä Warholiltahan ei voitu kysyä lupaa. Toisaalta Warholin tiedetään sanoneen (Pyne ei esitä, missä yhteydessä), että "I want other people to make my paintings". Pyne kutsuu After Warholin tapausta täydelliseksi esimerkiksi aidosta feikistä.
Disneyn luontodokumentteja käsiteltäessä Pyne kysyy, miten luontoa voi kuvata kameralla niin, että kuvaus olisi aitoa. Kysymys on tuttu dokumentaristeille. Luonto-liven katsojat voivat miettiä, kuinka autenttinen luontokokemus oikeastaan on verkkoyhteyden päästä katsottuna. Millainen striimi antaa autenttisimman kuvan? Varsinaista feikkiä edustaa vaikkapa studiossa kuvattu luonto-live tai dramaattinen sopulien juoksu kalliolta mereen, joka on ollut sitkeää satua. Väärä tieto sai alkunsa vuonna 1958 Disneyn elokuvasta White Wilderness.
Kahvi puolestaan voi sisältää yli 800 maun osatekijää, joista tavallinen makuaisti havaitsee vain osan. Eri kahveissa on vaihtelua, eivätkä kaikki maun osatekijät ole välttämättömiä ihmisen aistikokemukselle. Kahvin jäljitelmä voi siis aivan hyvin sisältää paljon vähemmän osatekijöitä ja käydä kahvista. Miten suhtautua keinotekoisiin makuihin, jotka ovat jopa aitoa paremman makuisia?
AITOUDEN MÄÄRITTELYÄ
On hyvä huomata, että feikki ja epäaito eivät ole aina jäljitelmiä, eivätkä kaikki jäljitelmät ole väärennöksiä. Genuine Fakes johdattaakin viihdyttävästi filosofisten ongelmien pariin. Akateemisiin pulmiin ei teoksessa kuitenkaan varsinaisesti pureuduta. Filosofisena tutkimuskohteena aitous ja autenttisuus on tuttavani sanoin hetteikkö, loputon suo, jota on tutkittu kovin paljon niin taiteen kuin kulttuurin monista näkökulmista. Teorioita ja argumentteja riittää. Aitous on ajassa muuttuva, kulttuurisidonnainen tutkimusaihe.
Pynellä aitous tarkoittaa jollekin annettua taloudellista ja kulttuurista arvoa. Joitain feikkejä kohdellaan ainakin osittain kuten aitoja, kun niitä vaalitaan, arvostetaan, keräillään, tutkitaan ja ostetaan. Aito feikki voi olla taloudellisesti ja eettisesti arvokas — esimerkiksi laboratorioissa valmistetuilla timanteilla eli jäljitelmätimanteilla on etunsa. Niitä pidetään luonnontimantteja eettisempinä.
Määritelmämielessä kirjan idea ja argumentti välillä hämärtyy, koska oman määritelmänsä mukaisesti Pynen tulisi kutsua aidoksi kaikkea, mitä arvostetaan taloudellisesti ja kulttuurisesti. Niin hän ei kuitenkaan tee vaan kutsuu niitä tapauksesta riippuen muun muassa aidoiksi feikeiksi. Tämä huomio pitää ymmärtää siltä pohjalta, että Pyne kuuluu niihin, joiden mielestä autenttisuus on jatkumo. Jatkumo tulee siitä, että joitain feikkejä arvostetaan enemmän ja joitain vähemmän.
Narratiivit ja tarinat vaikuttavat aitouteen. Kertomusten myötä kulttuuriobjektien aitous elää ja muuttuu. Jotkin väärennökset ja feikit kiehtovat tarinansa vuoksi, ja monen asian ajatellaan lisäävän tai vähentävän aitouden astetta, määrää tai laatua. Feikilläkin on tekijänsä, materiaalinen koostumuksensa ja alkuperänsä. Tämä sopii yhteen länsimaisen originaalin arvostuksen kanssa: tekijän oma panos lisää tuotteen alkuperäisyyttä. Jos feikki ei ole aivan yksi yhteen, siinä voi olla originelliutta. Lisäksi yhdeltä kannalta feikki voi olla toiselta kannalta aito, esimerkiksi aito makuaine. Voiko feikki saamenpukukin siis olla aito feikki?
Teoksessa esitetään oikeastaan kaksi erilaista aitouden määritelmää, yhtäältä arvottamisesta syntyvä aitous ja toisaalta materiaalis-tiedollis-historiallinen aitous eli se, että aitouteen vaikuttavat tekijän intentio, materiaali, historia ja tarinat. Jälkimmäisiä tutkimalla selviää, miten feikeilläkin on joskus merkitystä ja miksi joitakin artefakteja arvostetaan ja pidetään aidompina kuin toisia. Vaikka arvon antaminen on aitouden kannalta tärkeää, arvostus ei vielä yksin tee mistään aitoa vaan aitouteen tarvitaan muutakin, kuten alkuperä, alkuperän uskottava dokumentaatio, tekijän rehellisyys ja myös arvostetun asiantuntijan mielipide. Nämä ovat arvostettuja asioita, joiden kautta arvostusta kertyy. Aitouden ja alkuperän suhde on klassinen pulma, johon Pyne ottaa selkeän kannan.
Tarkasteltuaan eri asiantuntijoiden vaihtelevia aitoustulkintoja Pyne päätyy siihen, että kaikkein tärkeintä aitouden määrittämisessä on "ensivaikutelma" eli löytötapahtuma ja sen vakuuttava dokumentointi. Esineestä tekevät todellisen esineen löytötapahtuma (provenienssi) ja sen "kokoelmahistoria" (provenanssi). Joskus löytymiseen liittyvät faktat eivät tule julki, kuten Códice Maya de Méxicon tapauksessa. Silloin koko esineen autentikaation prosessi ja tarina saavat huonon lähdön ja epäileväinen "kuiskinta seuraa artefaktia koko elämän", vaikka se olisi aito.
Tieteellisen tiedon kasvun ja muuttuvien tarinoiden lisäksi suuren yleisön kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Näyttelyesine voi olla tieteellisesti akkuraatti, mutta se on aina samalla myös work in progress. Tieteen haltuunottama esine ei ole välttämättä aito esineenä. Ja silloinkin kun näyttelyn luut ovat aidosta valaasta peräisin, yleisö joutuu lopulta kuvittelemaan luurangon ympärille eläimen.
Aitouden jatkumo ja rajatapaukset johtavat miettimään, miksi hienous, uutuusarvo, hyödyllisyys, kiinnostavuus, osittaisuus, korkea hinta tai kysyntä tekee feikeistä jotenkin aidompia. Eikö riitä puhua hienoista, uusista ja hyödyllisistä jne. feikeistä?
Pynen tarkoitus lienee vähentää stigmaa ja herättää feikkejä kohtaan älyllistä mielenkiintoa. Hän haluaa osoittaa, että osittainen feikki on samalla osittain aito, lasi on puoliksi täynnä. Hänen mukaansa feikeille on yhteistä, että ne ovat "liian hyvää ollakseen totta". Nähdäkseni tällainen kulttuurinen ymmärrys suorastaan lietsoo jonkinlaista systemaattista aitousepäilyä ja stigmaa, ja Pyne painottaakin, että oletus ei pidä aina paikkaansa.
Kirjaimellisen loogisesti voisi ajatella, että feikki on sitä aidompi feikki, mitä feikimpi se on. Aito feikkiys kuulostaa kokonaisvaltaiselta feikkiydeltä. Pyne ei tarkoita aidolla feikillä kuitenkaan tätä. Hänestä artefaktit, jotka ovat vain osittain väärennettyjä tai joissa on edes jotakin aitoa, ovat aidompia kuin "kokofeikit". Vertailun vuoksi Otto Kurz (1948) käyttää feikki-sanaa (fake) laajasti tarkoittamaan kaikkea muokattua ja kaikkea sellaistakin, mihin on lisätty jälkeenpäin jotakin. Kurzin käsitteellinen strategia on siis päinvastainen kuin Pynen, joka on taipuvainen pitämään aitona kaikkea, missä on vähänkin jotain aitoa.
Aitouden arvioinnin kriteerejä voi ainakin yrittää kehittää. Itse ajattelen, että stigmaa vähentäisi myös feikkien kunnioittaminen ja hyväksyminen feikkeinä sen sijaan, että feikeistä yritetään vääntämällä vääntää "itse asiassa usein melko aitoja". Toisaalta on tietysti aivan totta, että monissa "objekteissa" todella on jotain aitoa ja jotain feikkiä (tai ainakin jäljittelyä), mihin ajatukseen Pynen koko kirja perustuu.
Väärennökset ovat kuitenkin oma juttunsa. Niissä on salaamisen ja huijaamisen metodi.
Autentikaatio eli jonkin todistaminen autenttiseksi on merkittävä osa arkeologiaa ja taidetta. Kaikin mahdollisin kriteerein täydellisen autenttiseksi luokiteltavaa kulttuuria on yllättävän vähän, varsinkin jos ajatellaan, että myös idean pitää olla alkuperäinen. Idean ja historian lisäksi on mietittävä materiaalia. Pitäisikö totaalisen aidon esineen olla tehty täysin uudesta, itse keksitystä ja valmistetusta materiaalista?
Taidokkaistakin feikeistä on joskus aivan helppo sanoa, että ne ovat epäaitoja, ja yleensä epäaitous vähentää esineen arvoa. Epäaidoilla voi olla kuitenkin muita ansioita. Ansionsa on esimerkiksi 1700-luvulla väärennetyillä fossiileilla ja harvinaisilla kirjaväärennöksillä. Väärennettyys on osa niiden tarinaa ja osa niiden aitoutta omana itsenään. Aidot feikit ovat omituisia tavalla tai toisella.
Taidokkaan valmistuksen lisäksi replikan ja feikin arvoa saattaa lisätä käytännöllisyys, haluttavuus tai hyödyllisyys. Kun aito luolamaalauksia sisältävä luola on veden alla tai tärvääntyy pelkästä ihmiskehojen liian runsaasta läsnäolosta, luolan kopio on aidosti arvokas. Kaiken lisäksi kopioluolan voi rakentaa muistuttamaan aitoa kivikauden luolaa, jolloin se vaikuttaa yhdestä näkökulmasta aidommalta kuin tylsempi nykyluola.
Väärennösten lisäksi ihmisiä kiehtovat väärentäjät henkilöinä. Mikäli aitous määritellään ainoastaan tekijän henkilöllisyyden mukaan (mitä Pyne ei tee), Stephensonin työ ei voi olla aito Warhol, oli se miten hyvä tahansa. Sen sijaan se voi olla yhtä aikaa sekä aito stephenson että hieno Warhol-jäljitelmä. Vastaavasti tekijän perusteella määritellen Irelandin työ on aito ireland siksi, että se on Irelandin tekemä.
Kukaan ei tiedä, kuka oli kuuluisa "Espanjalainen väärentäjä" ("Spanish Forger"), mutta hänen kädenjälkensä tunnetaan. Tunnistus yhdistää tuotokset taiteilijan persoonaan, ja tämä persoona(konstruktio) yhdistää kaikkia saman tekijän teoksia (myös väärennöksiä) toisiinsa.
Tunnetusti tämä romantiikan ajalta juontuva ajattelutapa on vaikuttanut paljon länsimaiseen lainsäädäntöön. Omasta mielestäni näyttää siltä, että tekijästä, tarkemmin sanottuna abstraktista tekijäkonstruktiosta, ei olla pääsemässä mihinkään. Se lienee mahdotonta niin kauan, kun ihmiset ymmärretään yksilöiksi ja tekijyys yhdistyy toimeentuloon. Mutta on olennaista tiedostaa, että suhtautuminen tekijään, myös väärentäjään ja kopioijaan, on arvo-, kulttuuri- ja aikasidonnaista. Tämä näkyy myös siinä, miten suhtaudutaan kansanperinteeseen: pidetäänkö sitä vain epäoriginaalina aiemman kopiointina.
RAKENTAVA EHDOTUS
Aitouden määrittämiseen vaikuttaa kulttuuripoliittinen määrittelyvalta, ja tämä koskee koodeksien ohella myös saamenpukujen jäljitelmiä. Pyne ei kirjoita mitään saamenpuvuista, mutta ne ovat blogini lähtöpiste. Kirjoitin aiemmin, että meidän suomalaisten kannattaisi kuunnella saamenpukuasiantuntijoita, koska he tietävät, mitä saamenkäsityö on. Kuuntelemista kuitenkin hankaloittaa joskus se, etteivät saamenpukuasiantuntijat ole aina samanmielisiä siitä, mitkä saamenpuvut ovat jäljitelmiä. Tästä syystä voi olla, että nekin muutamat puvut, joita olen tässä blogissa kutsunut feikeiksi, eivät kaikkien asiantuntijoiden mielestä sitä ole.
Kuka aitouden siis määrittelee? Tutkija Sigga-Marja Magga (2018) on todennut väitöskirjassaan muun muassa, että ainakin 1950-luvulta eteenpäin saamenpukujen aitouden määrittelyllä on ollut yhteys duodjin (saamenkäsityön) institutionalisointiin. Aitous syntyy ihmistenvälisestä sopimuksesta, sosiaalisena rakentumana ja kulttuurisissa instituutioissa. Instituutiot vahvistuvat tuottaessaan normeja ja päinvastoin.
Kaikille suomalaisille ei ole aina tuttua, että saamelaiset ovat ylläpitäneet ja rakentaneet omia instituutioita, joilla on tärkeitä tehtäviä saamelaisessa yhteiskunnassa niin kuin suomalaisillakin on. Kuten suomalaisessakin kulttuurissa, painopisteet ja tarpeet muuttuvat ajan myötä.
Pynen innoittamana pohdin, onko juuri aitous oikea kehys tai oikea (esteettinen, eettinen, filosofinen tms.) kategoria tarkastella sitä, että monen mielestä siinä on jotain outoa, hassua tai väärää, jos ihminen pitää väärällä tavalla pukua, joka ei hänelle kuulu. Olisivatko mitkä tahansa puvut kuitenkin aitoja saamenpukuja, jos riittävän monet saamelaiset arvostaisivat niitä? Mistä tiedämme edes pukuja koskevat tosiasiat?
Tieteellistä tutkimista on hidastanut muun muassa se, että jäljennöksiksi tai epäperäisiksi epäiltyjä pukuja ei ole annettu tai toimitettu asiantuntijoiden tutkittavaksi. Lapin sodan aikaan monet aitat tuhottiin, mutta joitain erikoisempia pukuja on kerrottu löytyneen aitoista (ks. Fáktalávvu). Esinetutkimuksen ja teknologian avulla voitaisiin selvittää, missä, miten, milloin ja kuka vaatteen on tehnyt. Ainakin joidenkin pukujen tausta selviäisi, vaikka aitoudesta ja saamelaisuudesta ei päästäisi tutkimuksen jälkeenkään yhteisymmärrykseen.
Kuten Genuine Fakes opettaa, esineen löytötapahtuma, "ensivaikutelma" on tärkeä aitouden, arvon ja tarinan kannalta. Joihinkin lapinpukuina ja saamenpukuina esiteltyihin vaatteisiin on liittynyt alusta saakka epäilys, ovatko ne esimerkiksi suomalaisten hotellien suomalaisille tarjoilijoille ei-saamelaisten tekemiä jäljitelmiä tai jäljitelmien jäljitelmiä. Joitakin on väitetty aitasta löytyneiksi aidoiksi "metsälappalaisten" puvuiksi, mikä johtaa kysymykseen, ketä on pidetty metsälappalaisina. Jos lappilaisesta aitasta löytynyt puku todella on saamelainen puku, herää myös kysymys, olisiko niin harvinaisen esineen paras paikka museossa ammattimaisesti tutkittuna ja säilytettynä.
Tutkija Hanna Kyläniemi (2014) on kirjoittanut, että joitain pukuja ei olisi tutkittu siksi, että niitä pidetään saamelaiskulttuurin etnografisena riistona niputtamalla ne samaan nippuun joidenkin muiden pukujen kanssa. Itse taas olen kuullut, että joistain puvuista on pyydetty tilkkua radiohiiliajoitusta varten, mutta näytettä ei ole hellinnyt, ja että esineistöä ei haluta antaa ylipäänsä tutkittavaksi saamelaisille tutkijoille.
Kyläniemen artikkelin taustaksi muistan hyvin keväällä 2013 professori emeritus Pekka Sammallahden Facebook-seinällä käydyt laajalti seuratut avoimet keskustelut, joissa Sammallahti nosti unohduksista esille ihokka-sanalla kutsutut puvut, joita suomalaiset miehet käyttivät porotöissä joissain osissa Lappia ja joista Kyläniemen artikkelikin kertoo.
Toisaalla Kyläniemi (2019) on huomannut niin sanottujen metsälappalaisten nykypukujen muuttuneen verrattuna vanhoihin malleihin (on esimerkiksi lisätty koruja ja koristeita ja alettu pitää takkeja muuallakin kuin porotöissä). Hän esittää, että säilyneillä vanhoilla metsälappalaisten tekemillä esineillä on erityistä arvoa, joten niitä kannattaisi viedä tutkittavaksi. Olen samaa mieltä. Pynen ajatusten valossa näyttää siltä, että alkuperää koskevien dokumenttien esittäminen, materiaalien ajoittaminen ja esinetutkimus olisivat mainioita keinoja, ehkä jopa ainoita keinoja, ennakkoluulojen ja epäilysten hälventämiseksi, varsinkin kun ensivaikutelma on ollut hämärä. Tutkimus saattaisi kumota tai varmistaa epäilykset. Sillä tavalla keskustelussa päästäisiin eteenpäin. Mutta mitä pukuja saadaan ja ei saada tutkittavaksi, ja kuka pukuja tutkisi?
Kun päästään riittävään yhteisymmärrykseen ja luottamukseen siitä, että pukujen, asusteiden ja esineiden tutkimus tuottaisi enemmän hyvää kuin pahaa, yksi seuraavista kysymyksistä koskee institutionaalista valtaa. Minkä tutkimusinstituution asiantuntijavaltaa tuetaan? Ongelma ei ole varmastikaan yksittäisten tutkijoiden todellisessa luotettavuudessa. Yksi todellinen ongelma voi sijaita
tiedollisessa kysymyksessä, miten tutkittavat esineet luokitellaan ja lajitellaan tutkimuksen jälkeen ja millä sanoilla niitä luonnehditaan ja kuvaillaan.
LOPUKSI
Jos aitous on ihmisten sopima arvo, on merkittävää, ketkä aitoudesta sopivat. Aitous on loppujen lopuksi kullekin aikakaudelle tyypillistä, poliittista, ja poliittinen kysymys voi herättää ristiriitoja. Joistakin voi olla houkuttelevaa nostaa kädet pystyyn ja julistaa, että kaikki on vain tasapaksua "kulttuuria" eikä aitoutta ole olemassa. Mielestäni se ei ole pasifistisin vaihtoehto. Ratkaisu ei nimittäin selitä asiaan liittyviä ilmiöitä, ja se jättää jälkeensä arvotyhjiön. Asioita arvotetaan kuitenkin aina jotenkin. Huomion kiinnittäminen aitouteen tuskin katoaa, vaan luultavammin arvottamisessa alkaa korostua jokin toinen piirre. (Yksi aitouden piirre, joka jää usein tarkastelematta, on aitouden oletettu universaalius.)
Tieteellisen tiedon ja analyysin kannalta olisi parasta, että kiistanalaisia ja kiistaa aiheuttavia esineitä vietäisiin tutkittavaksi. Repatriaatioon eli artefaktien palauttamiseen niille kuuluvaan paikkaan ja arvoon kuuluu ajatus, että sorron vuoksi vähäteltyjä ja kaltoinkohdeltuja esineitä pitää esitellä ja tehdä tunnetuksi ja niiden arvostusta on nostettava aktiivisesti (ks. esim. Pyne 2017; Harlin ja Pieski 2020). Väärennösten kohdalla vähättely johtuu milloin mistäkin, kuten petkuttamisesta tai avoimuuden puuttumisesta.
Genuine Fakes nostaa erilaisten esineiden ja feikkien arvoa ohjaamalla mielenkiintoa aitoudesta tarkempiin kysymyksiin. Esimerkkien avulla kirja kertoo, miksi toiset feikit saavat arvostusta ja toiset eivät. Pyne täsmentää alkuperään liittyvää kysymyksenasettelua ja kehottaa katsomaan tarkemmin kutakin artefaktia ja varsinkin sen yksilöllistä tarinaa. Tarinoilla hän ei tarkoita sepitteitä ja satuja vaan julkisen tiedon pohjalta muuttuvia kertomuksia.
Pyne on valikoinut esimerkkinsä niin, ettei kirja osallistu suoraan kulttuurista omimista käsittelevään keskusteluun. Kirjasta kuitenkin oppii, että varsinkaan hyödyllisiä feikkejä ei koeta rikollisiksi tai halveksuttaviksi. Ja kun feikeillä ei yritetä huijata, niistä tulee jotenkin osittain vähän aidompia ja oikeampia.
Joskus feikin dissaaminen on kieltäytymistä näkemästä sen ansioita ja osittaista aitoutta, joskus taas kieltäydytään näkemästä muutoksia ja hyväksymästä, että aitoutta luovat tarinatkin muuttuvat. Joissain tapauksissa yleisö yllättäen tahtookin aidon sijaan tai ohella nimenomaan feikin. Feikin paljastuminen feikiksi on joskus sille itselleen eduksi, vaikkapa silloin, kun feikki on riittävän kiinnostava tapaus tai vastaa johonkin kysyntään.
Tarinoita riittää. On käynyt jopa niinkin, että väärentäjä yrittää saada aidon vaikuttamaan feikiltä. Niin voi käydä timanttien maailmassa. Keinotekoisen timantin valmistaminen on kiinnostanut ihmiskuntaa niin paljon, että on huijattu huijaamisessa — väittämällä aitoja timantteja kiven kovaan feikeiksi.
Lähteet ja lisätiedot:
Fáktalávvu/Näkkäläjärvi, Pirita, Pekka Sammallahti ja Mika Laiti 2018: "Keminsaame ei kuollut 1970-luvulla vaan 1700-luvun lopussa – Faktantarkistusta Suomenmaassa esitetyistä väitteistä." Fáktalávvu 20.2.2018 https://faktalavvu.net/2018/02/20/keminsaame-ei-kuollut-1970-luvulla-vaan-1700-luvun-lopussa-faktantarkistusta-suomenmaassa-esitetyista-vaitteista/
Harlin, Eeva-Kristiina ja Čiske-Jovsset Biret Hánsa Outi/Outi Pieski 2020: "Ládjogahpir Rematriated: Sámi Women and the Influence of Colonialism." https://13thgwangjubiennale.org/minds-rising/#bimonthly-no-1
Kurz, Otto 1948/1967: Fakes. Archeological Materials, Paintings, Prints, Glass, Metal Work, Ceramics, Furniture, Tapestries. 2nd revised & enlarged edition with 142 illustrations. Dover Publications, New York.
Kyläniemi, Hanna 2014: "Oletko nähnyt umpitakkia?" Raito. Maakunnallinen museolehti. Lapin maakuntamuseo. Rovaniemi. 38-43. http://docplayer.fi/46633346-2014-lukijalle-saa-vanhan-nimensa-peraan-liitteen-lukijalle-3-pyha-nattanen-sompion-kruunu-4-peter-johansson-ja-hannu-kotivuori.html
Kyläniemi, Hanna 2019: "Esinekulttuuri asiantuntijan silmin." Toim. Kirsi Siltanen. Julkaisussa Janne Antikainen, Matti Enbuske, Susanna Haanpää, Hanna Kyläniemi, Valtteri Laasonen, Minna Mayer, Juha Pentikäinen, Sinikukka Pyykkönen, Kirsi Siltanen ja Eila Valtanen, Metsälappalainen kulttuuri ja sen edistäminen. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 43. Helsinki. 46-49. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161677/VNTEAS_2019_43_Metsalappalainen_kulttuuri.pdf
Lehtola, Veli-Pekka 1999: "Aito lappalainen ei syö haarukalla ja veitsellä. Stereotypiat ja saamelainen kulttuurintutkimus." Outamaalta tunturiin. Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, osa 1. Toim. Marja Tuominen et el. Lapin yliopisto. Kustannus-Puntsi, Inari. https://www.veli-pekkalehtola.fi/UserFiles/files/Haarukka.pdf
Magga, Sigga-Marja 2018: Saamelainen käsityö yhtenäisyyden rakentajana. Duodjin normit ja brändit. Acta Universitatis Ouluensis, B Humaniora 166. Giellagas-instituutti, Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-2069-7
Ménant, Joachim 1887: "Forgeries of Babylonian and Assyrian Antiquities." — The American Journal of Archaeology and of the History of the Fine Arts 3:1. June 1887.
Pyne, Lydia 2017: "The Second Life of Mongolian Fossils. To undo a legacy of fossil poaching, Mongolian paleontologists are working to make recovered specimens part of their national identity." — The Atlantic 27.12.2017. https://www.theatlantic.com/science/archive/2017/12/second-life-of-mongolian-fossils/548558/
Pyne, Lydia 2019: Genuine Fakes. How Phony Things Teach Us About Real Stuff. Bloomsbury Sigma, London.
Saarinen, Jarkko 1999: "Matkailu, paikallisuus ja alueen identiteetti. Näkökulmia Lapin matkailun etnisiin maisemiin." Outamaalta tunturiin. Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, osa 1. Toim. Marja Tuominen et el. Lapin yliopisto. Kustannus-Puntsi, Inari.
Schwartz, Hillel 1996: The Culture of the Copy. Striking Likenesses, Unreasonable Facsimiles. Zone, New York.
Woodford, Riley 2003: "Lemming Suicide Myth. Disney Film Faked Bogus Behavior." Alaska Department of Fish and Game. Alaskan osavaltion verkkosivut. https://www.adfg.alaska.gov/index.cfm?adfg=wildlifenews.view_article&articles_id=56
Youngs, Ian 2017: "The artist making 'new' Warhol paintings, 30 years after his death." —BBC. https://www.bbc.com/news/entertainment-arts-41634496
